Suomen lautapeliseuran hallitus sai kutsun tutustumaan Kansalliskirjaston pelikokoelmaan 12.4. Kutsun vastaanotti kolme hallituksen jäsentä: Mikko Saari (joka ylläpitää myös Lautapeliopas-sivustoa), Mauri Sahlberg ja Mika Lemström. Hallitusta vahvistivat Todellisuuspaon Kai Saarto ja pelisuunnittelija Kalle Malmioja. Kuvassa vasemmalta oikealla: Mika, Kalle ja Kai. Kansalliskirjasto julkaisi tapahtumasta myös videon, joka on nähtävissä YouTubessa.

Johdanto

Lautapelaamista on harrastettu Suomessa jo ennen itsenäistymistä, toisin sanoen, jo 1800-luvulla on julkaistu lautapelejä suomeksi. Kansalliskirjastosta löytyy pelejä 1862-luvulta saakka, mutta kokoelman luettelointi on yhä kesken, joten vieläkin vanhempia pelejä saattaa ilmiintyä. Vanhin meidän näkemämme peli, jota emme pelanneet, oli Helsingin peli. Sen tarkoitus oli tutustuttaa ihmisiä Helsingin merkittävimpiin kohteisiin heittämällä noppaa ja liikkumalla. Tämän pelin ensimmäinen painos on julkaistu 1904.

Yksi pelitapahtumaan osallistunut oli tutkija Henna Ylänen, jonka artikkeli “Kansakunta pelissä, nationalismi ja konfliktit 1900-luvun alun suomalaisissa lautapeleissä” on saanut huomiota myös seuran foorumilla – suosittelen lukemaan. Kuten tutkijan artikkelista voi lukea, niin 1900-luvun alun suomalaiset pelit saattoi jakaa pääsääntöisesti kahteen luokkaan: “heitä noppaa ja liiku” -peleihin ja sotapeleihin.

Turnajaispeli

Ensimmäinen pelaamani sotapeli oli Kansalliskirjaston kirjastonhoitaja Jussi Omaheimon tekemä replika 1914 julkaistusta Turnajaisepelistä. Peli on myös julkaistu suomeksi uudestaan nimellä “Turnajaiset” vuonna 1994, mutta todellinen askartelija välttää halpoja kopioita ja tekee oman kopion Doriasta löytyvillä tiedostoilla.

Turnajaispeli on hyvä esimerkki mekaniikasta, joka on kopioitu uudestaan ja uudestaan eri peleihin. Turnajaispelissä on kaksi ritariarmeijaa, jotka taistelevat keskenään pyrkien valtaamaan toisen “kotipesän/lipun/tukikohdan” – vimeisen ruudun vastustajan puolella lautaa. Armeijat koostuvat eriarvoisista “ritareista”, joista korkeampi lyö aina vastustajan alempiarvoisen. Prinssi lyö paronin, paroni lyö mustan ritarin, musta ritari punaisen jne. Joukot asetellaan laudalle siten, että vastustaja ei näe lähestyvien nappuloiden arvoja. Nappulan “hyökätessä” toisen kimppuun paljastaa puolustava pelaaja nappulansa arvon ja hyökkääjä kertoo kuinka taistelussa kävi – paljastamatta hyökkäävän nappulan arvoa. Mikäli arvot ovat samat, jäävät molemmat nappulat jumiin, kunnes jommankumman riidanratkaisija tulee hätiin ja vastustaja jää alakynteen poistuen laudalta. Riidanratkaisija yksinään on laudan heikoin nappula. Toinen erikoisuus on peitsi, joka kaataa minkä tahansa vastustajan nappulan, mutta poistuu samalla itse laudalta. Pelin säännöissä oli useita tulkinnanvaraisia kohtia ja pelaaminen vaati monta “sopimusta” siitä miten asiat toimivat. Helsingin kaupungin kirjaston Renni Honkasen paroni lopulta juoksi varsin esteettä tukikohtaani sinetöiden tappioni.

Lautapelioppaan Mikko Saari päätyi myös pelailemaan Strategoa, “Suomen vapaussota”-nimellä, Todellisuuspaon Kai Saarron kanssa ja heti perään Suomen pelimuseon tutkijan Niklas Nylundin kanssa nimellä “Maailmansota läntisellä sotanäyttämöllä.” Siitä kuinka Mikolle näissä kävi voi lukea Lautapelioppaan viikkokatsauksesta.

Isäni ja isän veli muistavat pelanneensa nuorina Korsu-peliä (1944 julkaistu peli), jossa on oli sama perusidea, mutta nyt ylin nappula oli eversti ja ainoa nappula, joka saattoi lyödä everstin oli sissi. Korsu-pelissä nappulat myös ilmeisesti liikkuivat eri tavoin arvoistaan riippuen – isäni veli luonnehti peliä eräänlaiseksi sotashakiksi. Pelissä vallattava kohde oli tietysti vastustajan korsu. Myös serkkuni muistaa pelanneensa peliä ja muistelee pelin olleen strategiamielessä jollakin tavoin rikki. Korsu-peliä voi ihailla ainakin lelumuseo Hevosenkengässä. BGG:stä peliä ei löydy – ainakaan vielä.

Sama pelimekanismi on hiottu loppuunsa Stratego-peliperheessä, joka ensimmäisen kerran julkaistiin myös vuonna 1944. Yksi Stratego-pelin 1970-80 lukujen inkarnaatio kuului lapsuudenystäväni Mikin lempipelehin ja sitä tulikin pelattua useamman kerran. Mikin versiossa nappulat olivat muovia pahvin ja puun sijasta. MIkin pelissä nappulat edustivat modernia jalkaväkeä vahvistettuna neljällä liikkumattomalla nappulalla – tykillä.

Oletettavasti ensimmäinen saman mekaniikan tunnettu peli oli ranskalainen L’Attaque vuodelta 1908, jolle myönnettiin Ranskassa patentti vuonna 1909.

Ilmajääkärit

Ilmajääkärit-pelin säännöt ovat todelliselle pelaajalle “aukkoja” täynnä, mutta on pelissä aistittavissa jonkin sortin strategiset ja taktiset ulottuvuudet. Pelissä yksi pelaa laskuvarjojääkäreitä, jotka on pudotettu vihollisen lentokentälle eliminoimaan kentän puolustusasemat ja loput pelaavat puolustajia – puolustaja voi myös olla yksi pelaaja. Pelissä vastustaja pyritään motittamaan neljän oman nappulan väliin liikkumattomaksi, jolloin nappula jää vangiksi ja poistuu pelistä. Samalla kun motitetaan vastustajan nappuloita, puolustajina yritetään estää jääkäriä pääsemästä neljään kohteeseensa tai jääkärinä livauttamaan yksi jääkäri kuhunkin neljään kohteeseen. Nappulat tekevät yhteensä neljä liikettä vuoroa kohden, joten motittaminen vaatii lähes aina joko suoran virheen tai useamman siirron sarjan. Lauta on suunniteltu lisäksi niin, että mikäli reunaa vasten ei riitä kaksi nappulaa motittajiksi, niin jääkärit pääsevät aina livahtamaan saartorenkaasta lävitse.

Itse pelissä sössin ensin puolustajana yhden kohteen ja uhrasin perään toisen ajatuksella, että näitä kahta kohdetta puolustaneet joukot ovat nyt vapaat motittamaan jääkärit keskelle lautaa. Tämä näytti toimivan, mutta tulkitsimme lautaa uudestaan ja uudestaan sekä sovimme, että reuna ei motita, joten Lautapeliseuran kirjastonhoitajan Mika Lemströmin yksinäinen jääkäri livahti motista ja tuhosi kolmannen ja neljännen kohteen. Kuonoon siis tuli.

Sääntöjä korjaamalla tästä saisi nykymittapuullakin ihan mukavan kevytpelin – omaan makuuni teema pitäisi tietysti vaihtaa. Ilmajääkärit ry myy pelin näköispainosta.

Koelentäjä

Koelentäjä (1955) – alkuperäiseltä nimeltään Neville Duke’s ‘Test Pilot’ Card Game, on korttipeli, jossa kerätään settejä seitsemästä erilaisesta aikakauden lentokoneesta. Seteistä saa pisteitä riippuen siitä minkälaisista korteista ne koostuvat, sekä mahdollisesta “koelentotuloksesta”, joka vedetään satunnaistetusta pakasta sokkona ja siitä onnistuiko pöytäämään kierroksella halutun lentokonemallin. Pelissä haastetta tuo käytettävissä olevien korttien niukkuus – aloituskäden jälkeen pelaaja saa yhden uuden kortin käteensä ja menettää vuorossa vähintään kaksi. Setin avaamiseen, eli pöytäämiseen tarvitaan kolme korttia!

Ihan näppärä peli ja säännöistä huomaa, että pelikehitys on päässyt pisteeseen, missä pelejä myös testataan ennen julkaisua. Säännöt olivat jo sen verran ongelmattomat, että pelasimme ilman, että jouduimme tekemään sopimuksia varsinaisen pelin kuluessa siitä miten peli toimii.

Pelin loputtua luulin hävinneeni pystyyn, kun minulla oli pöydättynä vain yksi setti ja muilla oli vähintään kaksi ja kun kaiken lisäksi koppaamani lisäpistekortti oli niin sanottu “tyhjä arpa”, eli tuotti huimat nolla lisäpistettä. Yksi setti kuitenkin riitti, kun se oli ollut pöytäyskierroksellaan haluttua mallia ja tuplasi pisteensä. Pisteytyksessä jouduimme myös tekemään sopimuksia siitä minkä arvoinen yksi pelin korteista oli, sillä sitä eivät säännöt kertoneet. Mika taisi olla toinen ja pelisuunnittelija Kalle Malmioja jätettiin viimeiseksi.

Salakuljettaja

Salakuljettaja on toinen käännöspeli, alkuperäiseltä nimeltään Contraband (1950). Contraband on yhdistelmä bluffauspelejä ja talouspelejä. Yksi pelaajista on vuorollaan tullivirkailija, joka ottaa vastaan pelaajan tullausilmoituksen ja tullimaksut.

Pelissä on joukko kortteja, jotka edustavat tullattavia tuotteita ja tuotteita joita ei tarvitse tullata. Lisäksi on kaksi erikoiskorttia: Englannin kruununjalokivet ja diplomaattisalkku. Jalokiviä ei voi koskaan tullata ja diplomaattisalkussa kaikki tuotteet kulkevat tullitta. Pelaajalla on neljän kortin käsi, josta he tekevät tullausilmoituksen virkailijalle – eli kertovat mitä kortteja kädessä on ja suorittavat asianmukaiset maksut. Mikäli virkailija uskoo pelaajaa, kortit siirtyvät seuraavalle pelaajalle – mikäli tämä ei epäile tullausilmoituksen todenperäisyyttä, joka nostaa pakasta itselleen yhden kortin ja poistaa kädestä yhden. Ja sama toistuu, eli eräänlaista kiertopokeria tai torakkapokeria neljällä kortilla.

Jos tullivirkalija epäilee aiheetta, maksaa hän pelaajalle sakkoa, mikäli taas epäilys oli aiheellinen, maksaa pelaaja sakkoa kustakin tullattavasta tavarasta hinnaston mukaan. Jos toinen pelaaja epäilee aiheetta, maksaa hän sakkoja, mutta mikäli epäilys oli aiheellinen saa hän tullivirkalijalta vihjepalkkion ja salakuljetuista tuotteista maksetaan sakot.

Peliä periaatteessa pelataan pakka loppuun, sitten vaihdetaan tullivirkalijaa ja toistetaan kunnes kaikki ovat olleet virkailijoita. Lyhensimme peliä ottamalla pakasta parin kierroksen jälkeen aina yli puolet pois. Pelissä on periaatteessa toimiva idea – samaa konseptia löytyy Sheriff of Nottingham ja Tiukka tilanne rajalla -peleistä. Samaa bluffausta on Torakkapokerissa ja suomalaisten suosimassa kiertopokerissa. Myös monikollinen nimikaima Salakuljettajat sisältää saman idean. Kortit toimivat, mutta rahat olivat kauheita ja kesto liian pitkä meidän makuumme. Jos tätä pelaisi oikeasti, pitäisi pelata chipeillä ja keskittyä pitämään hauskaa eikä varsinaisesti pelaamaan. Yllättävän loppuunsa asti mietitty peli näin vanhaksi, voittajaa en muista, mutta se en ollut ainakaan minä.

Loppusanat

Välillä on mukavaa olla aatelinen ja päästä paikkoihin, joihin ei muuten pääsisi. Tämä oli yksi niitä ovia, jotka eivät olisi auenneet ilman tehtyä työtä Lautapeliseuran eteen. Paljon kiitoksia Kansalliskirjastolle – erityisesti Jussi Omaheimolle – että saimme tulla tutustumaan ainutlaatuisiin aarteisiin. Samoja aarteita voivat muutkin käydä ihmettelemässä Kansalliskirjaston erikoislukusalissa tutkimustarkoituksissa – pelaamaan niitä ei pääse.

Tarinoin lisää vähän eri vinkkelistä Ropenomiconiin – sisarartikkeli julkaistaan toukokuussa ja tapahtumasta löytyy kuvia sekä juttua myös Suomen pelimuseon Facebookista.

Mauri Sahlberg
Suomen lautapeliseuran hallituksen puheenjohtaja